Uskon vahvasti, että minulla on juuret saaristossa. Meri on aina ollut minulle sekä voimaelementti että rauhoittumispaikka. Järvet ovat kauniita ja niiden rannoillakin sielu lepää hetken, mutta meren äärellä olen yhtä luonnon kanssa. Meressä on alkuvoimaa, jonka voin tuntea joka solullani. Merituuli pyyhkii pois hetkessä mielen raskauden tai sydämen huolet. Voisin istua tuntikausia kallioilla tai meren rannalla katsoen aaltojen tanssia ulapalla ja vaahtopääpyörteitä, jotka hyväilevät rannan kiviä. Meressä on aina myös vaaran elementti olemassa. Yhdessä lyhyessä hetkessä se voi muuttua raivoavaksi loukuksi, joka imaisee sisäänsä varomattomat ja uhkarohkeat. Toisessa hetkessä meri on peilityyntä rakkautta ja heijastaa auringon välittämää lämpöä sydämeen ja mieleen. Juuri tästä vastakkaisuudesta syntyy sisäinen kunnioitukseni luontoa kohtaan.
Luontoäidillä ei ole kiire minnekään. Hän elää luonnollisessa ja tarkoituksenmukaisessa rytmissään. Rakastaen auringonsäteillään luomiaan ja toisaalta poistaen joko hienonhienoilla liikkeillä tai järisyttävillä mullistuksilla hänen rauhaansa uhkaavat tekijät. Voi kunpa me ihmiset oppisimme kunnioittamaan häntä samoin kuin alunperin alkukansat ovat tehneet. Mitä hyötyä on äärimmilleen viritetystä ns. ”älykkyydestä” ja teknistymisestä, jos kadotamme yhteyden luontoon – elinehtoomme?
Eräs hyvä ystäväni yllätti minut muutama päivä sitten ja vei minut paikkaan, josta tämän blogipostauksen kuvat ovat. Ystäväni tietää, miten rakastan merta, kallioita ja luonnon rauhaa. Hän myös tietää, että olen toivonut, että löytäisin uusia kuvauspaikkoja, joissa voisin käydä nauttimassa omasta rauhasta ja hiljentymässä. Istuessani kalliolla ystäväni vieressä merituulen tuivertessa hiuksia tunsin suurta kiitollisuutta elämää kohtaan. Tässä olen onnellinen. Merituuli pyyhki onnen ja ilon kyyneleet poskiltani. Kiitos ❤
“Adopt the pace of nature: her secret is patience.”Ralph Waldo Emerson
